Tulta, tappuraa ja helliä tunteita – muutama lyhytarvio syyskuussa luetuista sarjakuvista

Kuten arvelinkin blogin 2-vuotisblogikirjoituksessa, uusiin opintoihin sukeltaminen ja yliopistoon totuttelemisen myötä tulleet riennot ovat vieneet niin aikaa kuin henkistä kapasiteettiakin siinä määrin, ettei omaehtoiselle lukemiselle ole oikein tuntunut löytyvän luontevaa rakoa arkirutiinissa.

Sarjakuvat ovat jälleen toimineet henkireikänä. Vaikka en sarjakuvia kirjallisena tyylilajina haluaisi halveksua, olen usein elämässäni kokenut, että kertovan kuvataiteen parissa on näppärämpi rentoutua kuin dostojevskimäisten järkäleiden.

Asiaan, sanoi mummo kansanradiossa.

Tiitu Takalo – Memento Mori

Tutun lapsen sairaalan tuomat lahjat muistuttavat elämän jatkumisen mahdollisuudesta jopa vakavan sairastumisen jälkeen. (s. 68)

Tamperelaisen sarjakuvataiteilijan Tiitu Takalon tuotanto oli minulle uusi tuttavuus. Tarkoitukseni oli lukea ensin Tuuli ja myrsky -sarjakuva, mutta jouduin jonottamaan sitä kirjastosta pidempään kuin Memento Moria.

Yllättäen lukujärjestys olikin hyvin sopiva. Memento Mori on tavallaan henkilökohtaisempi sarjakuva ja antaa syväluotaavamman kuvan taiteilijasta itsestään. Alle nelikymppiselle ihmiselle sangen poikkeuksellisena vammana aivoverenvuoto pakottaa Tiitun (kuten teoksessa omakertojaan pääsääntöisesti viitataan) reflektoimaan omaa elämäänsä toipumisensa aikana. Teoksessa vakavaa sairautta verrataan usein Tiitun kokemaan aggressiivisenkin lamaannuttavaan masennukseen, joka kuvauksen perusteella kuulostaa olleen välillä suorastaan ympäristöstä irtaannuttavaa.

Masennuksen kokemusten kuvaaminen tuo kuvaukseen tuttuutta, joka auttoi ainakin itseäni lukijana samaistumaan teokseen enemmän kuin ennalta odotin. Suosittelen teosta vilpittömästi, mikäli masennuksesta tai muusta vakavasta sairaudesta toipuminen sekä sairauden kanssa elämään oppiminen teemoina kiinnostavat. Teosta voisi lukea myös sen kautta, miten noinkin elämää järisyttävän muutoksen jälkeen voi löytää uudelleen elämäänsä myönteistä perspektiiviä, vaikka sairauden aiheuttamat syyllisyyden ja kelpaamattomuuden tunteet vaikuttaisivat ylitsepääsemättömiltä.

Tiitu Takalo: Memento Mori
220 s., kovakantinen
WSOY, 2020

Tuuli Takalo – Tuuli ja myrsky

”Tiitun” hahmo kertoo nuoruudessaan kokemastaan seksuaalisen häirinnän tilanteesta. (s. 32)

#punkstoo on viime kuukausina keskusteluttanut paljon sosiaalisessa mediassa. Koska punk-skene on itselleni todella vieras, koin vaikeaksi perehtyä aiheeseen. Mistä edes lähteä liikkeelle? Asia vaikutti todella isolta ja vieraudessaan äärimmäisen vaikealta lähestyä. Olikin melko luontevaa aloittaa näin hankalalta tuntuvan aiheen lähestyminen itselle tutun ja turvallisen tuntuisen tekstilajin kautta.

Tiitu Takalon Tuuli ja myrsky on julkaistu jo 2009, joten tuntuu häiritsevältä ajatella, ettei punk-skenen kaltaisen Suomessakin ison alakulttuurin toksisiin piirteisiin ole tartuttu julkisemmalla tasolla kuin vasta nyt, yli 10 vuotta myöhemmin. Äkkinäiselle Tuuli ja myrsky -sarjakuvassa vaikuttaa olevan voimakkaan autofiktiivinen ote, mutta teoksen alkulehdellä kuitenkin huomautetaan että kyse on mielikuvituksen tuotteesta. Teoksen kertomus vahvasti kuitenkin tuntuu siltä, että juuri nämä kuvatut tapahtumat olisivat voineet tapahtua. Sehän lienee paras kehu, mitä teokselle voi antaa?

Tuuli ja myrsky on vaikuttava etenkin siksi, että siinä on tuotu esille punk-skenen sisäisiä rakenteita, jotka voivat vaikuttaa siihen, miksi juuri tämän alakulttuurin piiristä on vaikea lähestyä virkavaltaa tai asettaa itsensä henkilönä alttiiksi julkiselle keskustelulle, mikäli edes uskaltautuu kertomaan kohtaamastaan seksuaalisesta häirinnästä tai hyväksikäytöstä. Epäluottamus poliisia kohtaan ja skenen sisäänrakennettu anarkistinen diy-luonne vaikuttavat mahdollistavan yksilöiden toistuvan myrkyllisen käytöksen eri laajuudessa kuin ehkä jossain toisessa skenessä.

Tuuli ja myrsky tuo kuitenkin hyvin esille myös toisenlaiset äänet: yhteisön sisäisen yhteenkuuluvuuden ja voimakkaan halun tehdä yhdessä skenestä parempi paikka kaikille jotka siihen haluavat kuulua. Vaikka kyse ei ole niin dokumentaarisen ravisuttavasta tekstistä kuin esimerkiksi Hanna Rädyn Nälkä-musiikkilehdessä julkaistussa artikkelissa #punkstoo, se on mielestäni helpommin lähestyttävää tekstiä jo lajityyppinsä takia ja tekee sen tähden itsensä oikeutetuksi osaksi kirjallista keskustelua, joka aiheen ympärillä velloo.

Tiitu Takalo: Tuuli ja myrsky
79 s., pehmeäkantinen
Suuri Kurpitsa, 2009

Zanfardino, Iolanda & Romboli, Elisa – Alice in Leatherland

Robinilla ja Alicella on hyvin erilainen ymmärrys elämästä ja romantiikasta. (#1, s.4)

Kväärejä San Franciscossa? Ylisokeroitu ja seksipositiivinen romanttinen hömppäsarjis, jossa pääosissa keikaroivat kuvittaja ja lastenkirjailija? Kyllä kiitos!

Yleensä romantiikka genrenä ei vetoa minuun suuresti. Otan mieluusti esimerkiksi tieteiskirjallisuuteni romantiikalla, mikäli esimerkiksi romanssin osapuolien suhde on kuvatussa maailmassa jotenkin poikkeava ja aihe käsitellään tarpeeksi kypsästi ja kiinnostavasti. Mutta täytyy myöntää, että pieni lgbt+ -rom-comien fani löytyy minustakin. Siihen nälkään Alice in Leatherland on loistava ja runsas ateria.

Melko realistisen päädyn piirrostyylin ystävänä Alice in Leatherlandin grafiikka miellyttää silmää. Tarina on sokerinen, mutta sopivilla twisteillä: osa romantiikasta on upotettu kertomukseen päähenkilö Alicen keskeneräistä lastenkirjaa kuvaavien sivujen avulla. Tämä tarina tarinan sisällä jatkuu dynaamisen ja luontevan oloisesti koko Alicen omaa elämää kuvaavien sarjakuvasivujen ohella ja antaa uskottavan tavan Alicen sisäisille ajatuksille välittyä lukijalle.

Kämppikset San Fransiscossa ovat vähän vapaamielisemmän oloisia kuin Alicen entisessä kotikaupungissa. (#1, s. 25)

Sarjakuvan toisen protagonistin kautta saadaan toisenlainen perspektiivi deittailuun ja San Fransiscon lgtb+ -piireihin kuin yltiöromanttisen Alicen silmin. Alicen aiempien kirjojen kuvittaja, Robin, kulkee kuin aave lukuisten seksikumppaniensa välillä eikä tunnu pystyvän luottaa keneenkään – tai ehkä hän ei voi vain löytänyt ketään yksittäistä ihmistä joka olisi hänen luottamuksensa arvoinen? Tällainen ennakkoasetelma on tympeä sikäli, että Robin itse kuvailee itseään polyamoriseksi ja polyista nyt saa tarpeeksi huonoja esityksiä muutenkin. Lisäksi asia ohitetaan sarjakuvassa täysin. Ei käy mitenkään selville, miten hän ja Alice sovittaisivat monogamisen ja polyamorisen rakkauskäsityksensä yhteen. Jos tämän puutteen pystyy ohittamaan ja hyväksymään, että Alice in Leatherland on seksimyönteistä kväärihömppää ilman erityisen syvällistä sosiaalista kommentaaria, tämä on juuri se sarjakuva, mikä kannattaa lukea.

Zanfardino, Iolanda (käsikirjoitus) & Romboli, Elisa (kuvitus): Alice in Leatherland #1-5
135 s., e-kirja
Black Mask Studios, 2021

Kuvat: valokuvat ja niiden editointi Tuuli ja myrsky ja Memento Mori -teoksista artikkelin kirjoittajan, Alice in Leatherland -kuvakaappaukset & editointi artikkelin kirjoittajan omista kuvakaappauksista e-kirjasta

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s