Onko Charlize Theronista seuraavaksi toimintaelokuvaikoniksi? – Atomic Blonde (2017) & The Old Guard (2020)

Charlize Theron antamassa Itä-Saksan pollareille kyytiä puutarhaletkulla Atomic Blondessa. [kuva 1]

Toimintaelokuvan jättiläiset ovat vuoron perään täyttäneet teatterisaleja testosteronia huokuvalla räjähdysten ja konetuliaseiden papatuksen montaaseilla. Genren kovimmat nimet ovat suoranaisia käsitteitä itsessään. Kuka ei tietäisi, keitä ovat Dwayne ”The Rock” Johnson, Jason Statham, Tom Cruise tai Sylvester Stallone – tai millaisia leffoja he tähdittävät?

Voiko seuraaviin nimiin tällä listalla kuulua neljissäkymmenissään oleva naisnäyttelijä? Charlize Theron on viimeisen 10 vuoden aikana tehnyt niin kovia näyttelijänsuorituksia toimintamähinöissä – ja takonut myös sarjan hyvin toisistaan poikkeavia draamarooleja – että hän voi hyvinkin pian astella samaan itsensä toimintajumaliksi henkilöbrändänneiden suuruusluokkaan.

Berliinin muurin murtumisen kynnykselle sijoittuva Atomic Blonde (2017) on agenttijännäri, jossa salaperäistä vakoojien henkilöllisyydet paljastavaa listaa jahtaavat niin MI6 kuin KGB:kin. Elokuvassa liikutaan päähenkilön mukana kahdessa aikatasossa, Berliinissä, jossa tapahtumat tapahtuvat enemmän tai vähemmän samalla tavalla kuin ne jälkikäteen esitetään, ja Lontoossa MI6:n grillattavana Berliinissä huonosti menneen työkeikan takia. The Old Guardissa (2020) liikutaan ympäri Lähi-Itää ja Eurooppaa yliluonnollisilla kyvyillä varustettujen palkkionmetsästäjien kannoilla. Ryhmän jäsenten ainutlaatuinen ominaisuus, kuolemattomuus, saa heidän peräänsä lääkeyrityksen, jonka johto on valmis keinoja kaihtamatta puristamaan irti heidän poikkeavuutensa syyn.

Äkkipelissä elokuvien välillä ei ehkä näe suuria yhteneväisyyksiä. Molemmat toki perustuvat sarjakuvaromaaneihin. Tämä näkyy etenkin Atomic Blonden visuaalisessa suunnittelussa, silmiinpistävimmin leffan tekstien tyylittelyssä.

Kumpikin on kuitenkin taidonnäyte siitä, mihin Theron näyttelijänä – ja tuottajana pystyy. Ne ovat esityksiä uudenlaisesta toimintasankarin kategoriasta, jota hän on itse ollut luomassa.

Kumpikaan Theronin hahmoista – Atomic Blonden Lorraine tai The Old Guardin Andy – eivät päädy miespääosan romanttiseksi intressiksi. Molemmat ovat emotionaalisesti etäisiä, jopa kylmäkiskoisia. Lorraine ei kerro itsestään paljon mitään. Ei edes ranskalaiselle agentti Delphinelle (Sofia Boutella), jonka kanssa Lorrainella on seksisuhde Berliinin tapahtumien aikana. Andysta eniten uudelle kuolemattomien ryhmän jäsenelle Nilelle irtoaa takaumista, joita kuolemattomat saavat toisistaan selittämättömästä syystä.

Siinä missä Andy etsii syytä elää, Lorrainella ei näin eksistentiaalisen tason tuskia näytä olevan. Molemmat kuitenkin tepastelevat myös saman ajatuksen äärellä: mikä järki on edes yrittää, kun kaikki vaiva valuu joka tapauksessa hukkaan? Andylla ymmärrys omien tekemisten merkityksestä muiden elämässä avautuu vähän jälkijunassa, elokuvan loppupuolella. Lorrainen rehellisyys hänen paljastaessa motiivejaan jää kysymysmerkiksi. Sanoohan hän toki elokuvan ehtoolla yhdelle KGB:n pampuista: ”Every false intel I gave you, a rip in the iron curtain. Every piece of intel you gave me, a bullet in my fucking gun.” Mutta syvempi syy lähteä Berliiniin oman henkensä uhalla voi yhtä hyvin olla vain se, että Lorraine nyt vain uskoo osaavansa työn paremmin kuin kukaan muu.

Andy synkistelemässä ennen kuin pistää joukkueellisen palkkasotilaita nippuun. [kuva 2]

Theron taistelee, kuten jokaisen toimintasankarin täytyy, varsin fyysisissä kohtauksissa. Näyttelijän ei kuitenkaan olisi mikään välttämättömyys tehdä kaikkia hahmonsa stuntteja itse. Variety-lehden haastattelussa vuodelta 2017 hän toteaa ruhjoneensa kylkiluitaan ja lohkaisseensa kaksi hammasta Atomic Blonden kuvauksiin harjoitellessaan.¹ Theronin naishahmot saavat turpaansa aivan eri merkityksessä kuin vaikkapa Brie Larsson Captain Marvelin (2019) nimiroolissa. Sillä ei nimittäin ole paljon väliä, osaako kääntää myös toisen posken, jos on käytännössä haavoittumaton. Tietysti, Atomic Blonde ja The Old Guard ovat aikuisten elokuvia. Niissä pahikset saavat osua muuhunkin kuin kipsilevyseinään. Mutta vaikka elokuvien väkivalta on runsaampaa kuin koko perheelle tarkoitetuissa supersankarielokuvissa, Theronin kyky tehdä hahmoistaan haavoittuvia on se, mikä tekee eniten eroa hänen ja muiden naissankarien välille.

Atomic Blonden kohdalla kunniamaininnan ansaitsee kohtaus, jossa Lorraine yrittää suojella KGB:n kirjanpitäjämäistä loikkaria menettämästä henkeään. Koreografia on rajun näköistä, Theron viskoo kookasta palkkamurhaajaa pitkin seiniä – ja kaatuilee ilkeännäköisesti itsekin. Nujakka käydään loppuun kirjaimellisesti vaikka pullonavaajaa käyttäen. Kohtaus alla.

A career spent in fostering empathy, both onscreen and off, has enabled Theron to create action characters whose pain, anger and exhaustion bleeds out of the screen and onto the audience.

Richard Newby,”’The Old Guard’ and the Evolution of Charlize Theron³

Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen representaatiosta puhuva Hollywood-näyttelijä on nykyään enemmän sääntö kuin poikkeus. Jos peräänkuulutettuja rooleja ei myös tuoteta, kirjoiteta ja valita näyteltäväksi, niistä vain puhuminen on yhtä tyhjän kanssa. Theron tuntuu kuitenkin keskittyvän nimenomaan muutoksen tekemiseen.

Tämä näkyy Atomic Blondessa, jonka kuvaamisen mahdollistaakseen Theron valutti runsaasti omia varojaan. Lorrainen suhde Delphineen on puhtaasti seksuaalinen, ei mikään romanssi. Tai kuten Theron itse kertoo Lorrainen seksuaalisuudesta ja naishahmojen välisistä kohtauksista Varietyn haastattelussa²:

I just loved it. For so many reasons: My frustration of how that community is represented in cinema, or lack thereof. And also, it made perfect sense. It just suited her. It just felt there was a way through that relationship and the fact that it was a same-sex relationship to show a woman not having to fall in love, which is one of those female tropes. ‘It’s a woman; she better fall in love — otherwise, she’s a whore!’

Myös The Old Guardissa nähdään seksuaalivähemmistöjen representaatiota, joka ei selittele itseään turhaan. Kaksi kuolemattomista, Joe (Marwan Kenzari) ja Nicky (Luca Marinelli), puhuvat toisistaan elämää suurempina rakkaudenkohteina, eikä muilla kuolemattomilla ole asiaan nokan kopauttamista. Andyllekin esitetään mahdollisesti syvempiä tunteita yhtä menneisyyden virtoihin kadonnutta kuolematonta kohtaan, joka nyt sattuu olemaan nainen. Tunteita Quynhiin (Veronica Ngo) ei kuitenkaan eritellä eikä katsojalle jää varmaksi, onko heidän välillään tapahtunut jotain romanttista. Joelle ja Nickylle kyse on jo jostain aivan muusta, tavallisen rakkauden ylittävästä. Mittakaavahan on aivan toinen kuin edes pariskunnilla, jotka saavat olla yhdessä 50-70 vuotta ja yhä kuvailevat olevansa rakastuneita. Puhutaan sadoista vuosista.

Joten on itsestään selvää, että Quynhin ja Andyn välinen kiintymys, luottamus ja rakkaus ylittää vuosisataisella kestollaan tavallisen ihmisen ymmärryksen. Mutta näin tavallisen kuolevaisen korviin kuulostaisi vähän spinnaukselta vedota siihen, ettei romanssilla tai seksillä ole mitään väliä siinä, onko noin pitkä suhde merkityksellinen. Kyllä, ystävyydellä on merkitystä, mutta ryhmän kolmas mies, Booker (Matthias Schoenaerts), kamppailee sen kanssa, ettei hänellä ole samaa kuin Joella ja Nickyllä. Eli nimenomaan sitä yhtä, useimmille romanttista, suhdetta ihmiseen, jonka kanssa jakaa kaiken – ei pelkästään piilopaikkoja, työkeikkoja ja rintamatoveruuden hetkiä.

Voi kuitenkin kysyä, onko Andyn ja Quynhin kohdalla kyse sittenkin queer baitingista? Varman vastauksen antaa vasta The Old Guardin mahdollinen jatko-osa, mutta kuten Joen ja Nickyn suhteesta voi nähdä, kuolemattomien väliset suhteet ylittävät tavallisten ihmisten käsityksen kiintymyksestä ja rakkaudesta. Tietysti merkityksellisiä ihmissuhteita on muunkinlaisia. Mutta elokuvassa pitkien ihmissuhteiden ylläpitämisen vaikeus ja mahdottomuus on yksi toistuvia dilemmoja.

Jatko-osat kuitenkin tuntuvat olevan tulossa. Ainakin Theron on kiikuttanut Netflixille Atomic Blonde 2:n konseptin ja The Old Guard 2:stakin tuntuu olevan puhetta. Todellisuudessa leffojen valmistumisesta voi olla varma vasta jossain vaiheessa sen jälkeen, kun filmi on leikkaajan pöydällä. Toivotaan, että aika on tullut naisten tähdittämille toimintaelokuvasarjoille ja molemmat tarinat saavat jatkoa. Theronille myöntäisi mielellään nähtäväksi naistoimintatähtien vakiintumisen miesten esittämien sankarien rinnalle vakituisemmin kuin vain Tomb Raider -elokuvatrilogian tai Sarah Connorin 1990-luvun kulttisuosion kaltaisten rykäysten kohdalla.

Atomic Blonde (2017)
1 h 55 min
Ohjaaja: David Leitch
Käsikirjoittajat: Kurt Jonstad, Anthony Jonston (The Coldest City -sarjakuva), Sam Hart (The Coldest City -sarjakuva)

The Old Guard (2020)
2 h 5 min
Ohjaaja: Gina Prince-Bythewood
Käsikirjoittajat: Greg Rucka (elokuvakäsikirjoitus & sarjakuva), Leandro Fernandez (sarjakuvan kuvitus)

Lähteet:
1, 2. Variety: ”How Charlize Theron Got Ripped, Bruised (and Naked!) for ‘Atomic Blonde’”, kirjoittanut Ramin Setoodeh (katsottu 31.12.2020);
3. The Hollywood Reporter: ”’The Old Guard’ and the Evolution of Charlize Theron”, kirjoittanut Richard Newby (katsottu 31.12.2020).

Kuvat:
1. Rotten Tomatoes: Atomic Blonde 2017.
2. Rotten Tomatoes: Old Guard 2020.

Yksi vastaus artikkeliiin “Onko Charlize Theronista seuraavaksi toimintaelokuvaikoniksi? – Atomic Blonde (2017) & The Old Guard (2020)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s