101 ihmisen parasta ystävää – Miten kukaan voisi satuttaa suloisia pentuja?

”Minä elän turkiksilla, palvon turkiksia!” – Cruella De Vilin lempiasia ei jää epäselväksi.

101 dalmatialaista (1961) on Disney-klassikko, joka itselleni oli entuudestaan tuttu lähinnä lapsuuden kuvakirjoista. Ylipäätään suurimman osan näkemistäni Disney-piirretyistä olen nähnyt vasta pitkällä teini-iässä tai aikuisena. Nyt Disney+ -striimauspalvelun tuodessa kaikki klassikkoanimaationsa kenen tahansa maksavan asiakkaan näyttöpäätteelle, koin että oli aika sukeltaa dalmatialaisten mielenmaisemaan.

Tarina itsessään ei ole kovin monimutkainen. Elämäänsä hiukan tylsistynyt dalmatialaisuros Pongo pongailee ikkunasta ”lemmikilleen” Rogerille naisystävää, jonka vanavedessä toivottavasti hänellekin löytyisi mukava koiraystävä.

Pongon nokkeluuden ansiosta Roger viettää häitään hyvinkin sukkelasti puistossa kirjaa lukeneen Anitan kanssa. Anitan viehättävä dalmatialainen Perdita on pian tiineenä Pongolle. Kuitenkin tulevaisuudessa häilyy tumma pilvi, kun Anitan entinen koulukaveri, turkiskiihkoilija Cruella De Vil haluaa ostaa koiranpennut.

Pongo – tai suomeksi katsottaessa ääninäyttelijä Matti Ranin – on tarinan kertojaääni ja hän viittaa Rogeriin useinkin lemmikkinään. Tarkoitus lienee inhimillistää eläimiä, mikä on lasten piirretylle melko tyypillistä. Elokuvan eläimet puhuvat ja osoittavat älykkyyttään hyvin ihmismäisesti. Se varmaankin tekee niistä jos ei samaistuttavampia niin ainakin ymmärrettävämpiä hahmoja.

Pongo osoittaa melkoista juonittelun taitoa saattaessaan Anitan ja Rogerin tekemisiin toistensa kanssa.

Cruellan hahmo on tietysti kertomuksen antagonisti. Hän ei rakasta mitään muuta kuin turkiksia – ja ehkä myös kallista autoaan ja polttamista ketjussa. Jää jokseenkin epäselväksi, miksi Anita hengailee vaivaantuneen oloisena entisen koulukaverinsa kanssa, jota Roger ja Pongo tuntuvat vihaavan. Ystävyydestä kertoo paljon se, että Cruellan halutessa ostaa juuri syntyneet 15 pentua, Anita ei osaa sanoa ei vaan Rogerin täytyy puolustaa häntä. Ja kun pennut kidnapataan, Anita puolustaa Cruellaa Rogerin epäilyksiä vastaan – nainen on ehkä kummallinen, muttei sentään varas.

Anitan epämääräiset ihmissuhdevalinnat ovat kuitenkin toissijaisia ongelmia elokuvassa. 101 dalmatialaista sortuu toistuvasti esittämään koirat tärkeämpinä ja inhimillisempinä eläiminä kuin muut eläimet – vaikka se samaan aikaan esittää ne yhtä älykkäinä ja inhimillisinä. Miten tämä ristiriita on mahdollista?

Kun Cruella ensimmäisen kerran esitellään elokuvassa vierailulla Anitan ja Rogerin kotiin, hänen rakkautensa turkiksiin tuodaan esille suoranaisena luonteenpiirteenä. Anitakin toteaa, että turkki voisi olla ihan kiva, mutta elämässä on muutakin. Elokuvassa asetetaan täten vastakkain Cruellan materialistinen ajattelu ja hedonistinen elämäntyyli verrattuna Rogeriin sitoutuneeseen, koirarakkaaseen Anitaan.

Turkki voisi olla ihan kiva -ajattelu asetetaan kuitenkin pian koetukselle. Siepatut 15 pentua ovat kuin ovatkin Cruellan palkkaamien korstojen hallussa – kuten myös 84 lemmikkikaupoista ja muualta hankittua pentua. Kun käy ilmi, että Cruella suunnittelee pennuista turkkia, kauhistus esiintyy kaikkien hahmojen paitsi itse moraalittoman hedonisti-Cruellan ja hänen korstojensa tunnepaletissa.

Koiranpentuturkki on nimittäin tehty koiranpennuista eikä minkeistä tai ketuista tai muista eläimistä, joita ei elokuvassa tai tavanomaisen katsojan tai animoijan kotona oleile. Turkistuotantoa ei näe eikä se voi täten vaivata.

Mutta kun elokuvassa esitetyt muutkin eläimet osaavat puhua ja toimia yhtä viisaasti kuin koirat, voisi olettaa, että Cruellan turkiksiinkin on käytetty puhuvia ja ajattelevia eläimiä? Onneksi tätä ristiriitaa ei tarvitse kohdata suoraan, koska elokuvassa esitetään vain puhuvia koiria, kissa, hanhi, hevonen ja lehmiä.

Näistä lehmätkään eivät ole samanarvoisia kuin koirat, vaikka nekin puhuvat ja myös toimivat auttavien sivuhahmojen roolissa. Kun lopulta koirat ovat pelastuneet ainakin hetkellisesti välittömästä vaarasta tulla nyljetyiksi turkiksiksi, seikkailusta kuullut bordercollie tarjoaa heille majapaikkaa navetasta. Ulkona on ollut myräkkä ja 99 pentua ovat kylmettyneitä ja nälissään. Perditasta ei ole ruokkimaan niin monta pentua.

Onneksi lehmät tarjoutuvat. Neljällä puhuvalla lehmällä on suuria sympatioita jääkylminä tutisevia koiria kohtaan. He eivät sanalla sanoen voi ymmärtää, miten kukaan voisi ”tehdä pahaa noin suloisille pennuille”. Maitoa ”riittää kyllä” ja lämminhenkisenä esityssä kohtauksessa pentulauma saa hetken hengähtää ennen seuraavia elokuvan tarjoamia haasteita.

Koiranpennut juoksujalkaa menossa lämpimälle maidolle. Perditan huojennuksen ymmärtää, kun muistaa pentujen kokonaislukumäärän.

Mutta hetkonen. Lehmät puhuvat ja ehdottavat ratkaisua johonkin ongelmaan, joten ne luultavasti on tarkoitus esittää jokseenkin älykkäinä. Ei ehkä ihan yhtä älykkäinä kuin koirat, jotka ovat saaneet kertojaäänenkin aseman, mutta niille on kuitenkin annettu joitain inhimillisiä piirteitä. Tai tuskin on lehmille ainakaan lajityypillistä tarjoutua ruokkimaan vieraita nisäkäsyksilöitä, jotka ovat siis aivan eri lajiakin.

Ja jos lehmät eivät itse tajuaisikaan tätä dilemmaa, eikö Pongonkaan mieleen tulisi, että miksi sitä maitoa on niin runsaasti, jos vasikoita ei näy missään? Eläinten älykkyydestäkin viis, miksi samassa elokuvassa koiranpentujen vieminen emoiltaan on epämoraalista, mutta vasikoiden ei?

Asetammeko siis eläimet kuitenkin jonkinlaiseen arvojärjestykseen keskenään täysin mielivaltaisesti? Fiktio mukailee aina todellisuutta, mutta 101 dalmatialaista ei onnistu tekemään sisäisestä maailmastaan koherenttia, vaikka sillä olisi ollut täydet edellytykset siihen. Onneksi elokuvan julkaisuvuodesta on jo tovi ja aikojen voi toivoa muuttuneen siinä määrin, että tulevaisuudessa myös lasten animaatioelokuvat ovat älyllisesti rehellisempiä.

Ja ehkä myös tulevaisuudessa muillakin eläimillä on todella samanlaista arvoa itsessään kuin ihmisen parhaalla ystävällä.

101 dalmatialaista (1961)
1 h 19 min
Ohjaajat: Clyde Geronimi, Hamilton Luske, Wolfgang Reitherman
Käsikirjoittajat: Bill Peet, Dodie Smith (romaani)
Alkuperäinen nimi: One Hundred and One Dalmatians

Kuvat: kaikki artikkelin kuvat omia kuvankaappauksia Disney+ -videopalvelusta.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s