Suomalaisen rikostarinan klassikko ei vanhene koskaan

”Murha on rikoksista samanaikaisesti kauhistuttavin ja kiehtovin. Miksi näin on?” kyselee sarjan salapoliisi, juontaja Åke Lindholm.

Olin kiusallisen kiinnostunut Kyllikki Saaren murhamysteeristä vuosi pari sitten. Tähän harrastuneisuuteen liittyi mm. murha.infon (tuttavallisemmin Minfo) keskusteluketjujen lukeminen aiheesta silloisessa laajuudessaan. Yksi Minfossakin kiivasta keskustelua herättänyt tulkinta surmasta on Åke Lindmanin juontaman klassikkosarjan Ei vanhene koskaan jakso.

Etsiessäni jotain mukavan synkkää katsottavaa marraskuun kynnyksellä, huomasin sarjan yhdeksästä osasta kahdeksan olevan Yle Areenassa toistaiseksi ilman aikarajoituksia. Mikäpäs olisi sen parempi jatko Halloween-viikonlopulle kuin sukeltaa vanhojen murhajuttujen pariin?

Pieni johdanto murhaan

Ensimmäinen jakso on nimensä veroinen. Pieni johdanto murhaan samalla esittelee sarjassa myöhemmin käsitellyt rikosjutut ja yrittää antaa kuvan sekä murhaajien psykologiasta että tekojen laajemmasta vaikutuksesta. Pintaraapaisuksi jää, vaikka haastatelluissa on niin poliisin kuin keskusrikospoliisinkin asiantuntijoita. Syy selviää myöhempien jaksojen myötä: pilottijakso on koostettu melkein yksi yhteen muiden jaksojen katkelmista.

Tämä esityksellinen valinta ei kuitenkaan haitanne katsomista, mikäli katkelmat eivät ole tuoreessa muistissa myöhempiä jaksoja katsoessa. Yhden päivän sarjamaratoonin aikana se nousee välillä vaivaamaan. Yleensä trailerit eivät kestä puolta tuntia.

Tunnusmusiikin aikana esitetään nauravia valkoisiin mekkoihin pukeutuneita tyttöjä tanssimassa. Ohjaaja on Stephen Kinginsä lukenut.

Kun murhasta tulee kansallinen kokemus

Melkein kaikilla suomalaisilla on jokin henkilökohtainen kertomus siitä, miten Kyllikki Saaren henkirikos kosketti heitä itseään tai heidän perheenjäseniään. Saaren hautajaiset olivat aikaansa nähden suurtapahtuma. 25 000 ihmistä, joilla suurimmalla osalla tuskin oli minkäänlaista henkilökohtaista sidettä paikkakunnalle, tuli saattamaan Kyllikkiä viimeisellä matkallaan lokakuussa 1953.

Monet osaavat kertoa, miten teon jälkeen ulkona liikkuminen yksin pimeänaikaan pelotti. Lähes kaikilla oli mielipiteensä tapahtumien kulusta, mikä näkyy vielä vuosikymmeniäkin myöhemmin konkreettisesti käydyissä verkkokeskusteluissa.

Surmasta yksimielisyyttä herättää lähinnä se, että monille Kyllikki Saaren murha merkitsi jonkinlaista lintukodon loppua. Se on jättänyt merkkinsä kansan kollektiiviseen muistiin lukuisten artikkelien, populaarikulttuurien referenssien ja sinnikkäiden harrastelijaetsijöiden muodossa. Saaren ruumiin löytöpaikka, suohauta, on vanhoista tosielämän rikostarinoista kiinnostuneille suoranainen pyhiinvaelluspaikka. Olenhan toki itsekin katsellut vanhoja karttoja ja satelliittikuvaa alueelta aiemmin mainitun innostukseni tiimoilta.

Kyllikki Saaren murhaan keskittyvä sarjan toinen jakso on viihteellinen tulkinta tapahtumista ja keskittyy epäiltyyn, jolla on ollut vahva alibi ja tuskin minkäänlaista motiivia. Kuitenkin jakson vahvuudet ovat muualla: se kuvaa sitä keskusteluilmapiiriä ja tulkintoja, joita lehtien kautta juttua seuranneet aikalaiset muodostivat.

Haastatelluista näytelmäkirjailija Jussi Kyläntasku toteaa, että Kyllikin mukana haudattiin myös jotain sodasta jäänyttä ja kansakunnalle yhteistä. Että Kyllikin murha kosketti juurikin siksi, että kyseessä oli neitsyt rippipuvussaan. Kuin uhri olisi antanut omat kasvonsa Suomi-neidolle.

Ja kuten ketään ei osattu tuomita sodistakaan yhteisellä julkisella päätöksellä, ei Kyllikinkään mysteeriä ole saatu ratkaistua.

Miten suomalainen murhalegenda syntyy?

Kyllikki Saari katosi toukokuussa 1953. Kuusi vuotta myöhemmin, vuoden 1959 heinäkuussa, tapahtui kenties Suomen tunnetuin ja väitellyin kaksoismurha Heinäveden Tulilahdella. Tulilahdessakaan ei lopullista varmuutta tekijästä saatu: syytteenalaisena ollut Runar Holmström teki itsemurhan ennen kuin hänen syyttömyyttään tai syyllisyyttään oli oikeudessa todettu.

Tulilahden surmista oli vain kymmenisen kuukautta, kun Espoon Bodom-järvellä tuntemattomaksi jäänyt tekijä surmasi kolme nuorta telttailijaa. Neljäs pahoinpideltiin, mutta toipui viikkojen sairaalahoidon jälkeen.

Mediamyllytys takasi tunnettuuden. Lapsia peloteltiin Runar Holmströmillä. Bodom-järvellä surmattujen tyttöjen vanhempien mieltä painoivat Tulilahden kahden nuoren telttailijatytön kohtalot – ehkä tytöt laskettiin retkelle vain, koska Holmström oli tuolloin jo virkavallan hallussa.

Kyllikki Saari oli nuori, uskonnollinen. Kiltin ja tunnollisen ihmisen kuva välittyy sukulaisten haastatteluista. Tulilahden tytöt olivat nuoria, urheilullisia ja yhtälailla kiltin tytön maineessa. Bodomin nuoret telttailijat yhtälailla olivat elämäntaipaleensa alussa. Lapsen henkirikos on pahin mahdollinen uutinen, joka vanhemmalle voidaan toimittaa. Niinpä ei ole mitenkään erikoista, miten pahasti tekojen selvittämättömyys kaihertaa suurenkin yleisön turvallisuuden tunnetta.

Selvittämätön henkirikos on Suomessa harvinaisuus. Erään sarjassa käytetyn asiantuntijan mukaan 95% suomalaisista henkirikoksista selvitetään. Legendaksi legendojen joukkoon ei nouse henkirikoksista tyypillisimpiä: kahden tai useamman miehen humalaista välien selvittelyä, joka tapahtuu usein yksityisasunnossa ja jossa motiivina on joko rakkausjuttu tai viimeinen viinapullo.

Selvittämättömyys sinetöi sen, että asiaa spekuloidaan kymmeniä vuosia tapahtumien jälkeenkin. Mikä on merkitys Kyllikki Saaren löytyneellä kengällä, jonka sisällä oli miehen sukka ja jonka ympärille oli kiedottu mustaa villalankaa? Kuoliko tekijä Ruotsissa vai mielisairaalassa? Voiko Bodomin tekijä olla vielä elossa? Tuliko Holmströmin jälkeen Tulilahden leirintäalueelle sattumalta tai tarkoituksella joku toinen, tuntemattomaksi jäänyt henkilö?

Usein tapauksiin liittyy myös muuta merkittävyyttä. Tulilahdella surmattujen tyttöjen etsiminen oli ylipaikkakunnallinen tapahtuma, poliisille tuli lukemattomia yhteydenottoja tyttöjen pyöräreitin varrelta. Ensimmäisen kerran Suomessa katoamisjutun yhteydessä käytettiin ilmaetsintää. Kyllikin surmassa kytkeytyivät monet mielikuvitusta kutkuttavat teemat, kuten hänen uskonnollisuutensa.

Murha jättää jäljen muuallekin kuin rikospaikalle

Edellä mainituilla tapauksilla ei nykytiedon mukaan ole suoraa yhteyttä. Kaikki olivat kuitenkin aikansa mediassa kuukausia esillä ja jokainen jätti jäljen niin lukemattomiin uutisia seuranneisiin aikalaisiin kuin uhrien lähipiiriin ja tapahtumapaikkojen asukkaisiin. Runsas mediahuomio luultavasti vaikutti siihen, miten jotkut yksityiskohdista osuivat yksiin. Kyllikki Saaren suohauta oli teräväpäiseksi vuollulla kepillä merkitty, samoin Tulilahden uhrien maastohauta. Bodom-järven kolmoismurhan uhrien kimppuun käytiin puukolla näiden vetäydyttyä telttaansa kuten Tulilahdessakin.

Yhteneväisyydet ovat kuitenkin pinnallisia ja voivat yhtä hyvin olla sattumaa. Kuitenkin villit (Internet-)teoriat vilisevät niin saksalaissyntyiseen Hans Assmanniin kohdistettuja epäilyjä kuin teorioita Bodomin ainoan selviytyjän, Nils Gustafsonin, syyllisyydestäkin. Siitä huolimatta, että Assmann ei edes ollut Suomessa Kyllikin murhan aikaan ja hänellä oli myös alibi Bodom-järven murhien aikaan, josta häntä varsinaisesti poliisin toimesta epäiltiin. Ja siitä huolimatta, että Bodomin neljättä telttailijaa vastaan oikeudessa ei ole löytynyt näyttöä.

Vuosikymmenten epäilyn paino kuitenkin on raskasta niin yleisön kuin oikeudenkin syyttämille. Pahimmillaan tiedon puute ja painavat epäilyt voivat johtaa vääriin tuomioihin, kuten 7. jaksossa käsitellyssä Torsti Koskisen tapauksessa. Kumpulassa surmattiin vuoden 1963 talvella nuori iltakoululainen, Pirkko Ryhänen. Koskinen oli ollut tapahtuma-aikaan huomattavassa humalassa lähistöllä. Hän oli aiemmin illalla lyönyt naisystävänsä raiskaamista yrittänyttä nuorta miestä leipäveitsellä kasvoihin.

Koskisella ei ollut alibia, häneltä oli mennyt muisti ja hänet oli nähty liikkumassa alueella. Illan aikana hänellä aiemman teon perusteella oli ollut teräase hallussaan. Kuitenkin Koskisen istuttua tuomiostaan seitsemän vuotta, esiin tuli toinen epäilty. Tapahtuma-aikaan 16-vuotias Pekka Lappalainen esitti tunnustuksen teosta. Kuitenkaan häntä ei ikinä todettu syylliseksi tai syyttömäksi. Todistajien kuvailut tekijästä eivät muistuttaneet Lappalaista ja hän perui tunnustuksensa. Koskisen tuomio kuitenkin purettiin. Surma siirtyi suomalaisten selvittämättömien henkirikosten luokkaan.

Joskus henkirikos jättää raskaan painolastin kokonaisen yhteisön harteille. Heinävedellä tapahtui Tulilahden kaksoismurhan lisäksi toinenkin merkittävä suomalainen rikostapaus. 1930-luvulla paikallinen kunnallispoliitikko Onni Happonen joutui Lapuan liikkeen kyyditsemäksi ja ammuttiin. Sarjassa esitetään, ettei edes aikansa oikeuslaitos uskonut syytettyjä oikeiksi tekijöiksi.

Happosen murha on Heinäveden paikallishistoriaa tutkineiden haastateltujen mukaan edelleen aiheuttaa syvää kahtiajakoa paikkakunnalla. Poliittisin vaikuttimin tehty henkirikos saa osalta paikkakuntalaisista kuulemma suoranaisen hyväksynnän. Haastatteluista tulee selväksi, että paikallisilla on kullakin ollut oma vankka käsityksensä tekijöiden henkilöllisyydestä. Henkirikoksen aiheuttama trauma voi piinata kokonaista yhteisöä vielä 60 tai 70 vuotta teon jälkeenkin. Sarja toki on esitetty 1990-luvun lopussa, joten tapahtuman aikalaisista tuskin kukaan on enää elossa. Nähtäväksi jää, onko trauma ylisukupolvinen vai ei.

Fiktiivinen sarjamurhaaja kuvaamassa mahdollista uhriaan sarjan lopetusjaksossa Tampereen rautatieaseman läheisyydessä.

Murha ei vanhene, vanheneeko murhasarja?

Kaiken kaikkiaan Ei vanhene koskaan on hyvin rakennettu kokonaisuus. Vaikka jaksoissa ei ehditä käymään kaikkiin rikoksiin liittyviä, julkisesti tiedossa olevia yksityiskohtia kovin laajasti läpi, se on kuitenkin melko kattava perusesitys 1900-luvun merkittävimmistä suomalaisista henkirikoksista.

Åke Lindholm on rauhallinen ja turvallisen oloinen juontaja, jonka kerrontaa kuuntelee paljon mieluummin kuin amerikkalaisten real crime -sarjojen sensatiomaista juontotapaa. Dramatisoidut kohtaukset ovat hyvä lisä haastatteluille ja valokuville tapahtumapaikalta.

Vaikka kuvaustekniikka ja formaatin käsikirjoitus näyttävät selvästi, että kyseessä on yli 20 vuotta vanha tv-sarja, se ei häiritse laisinkaan. Sarjan iän näkyminen korkeintaan hieman etäännyttää tapahtumista entisestään niiden ajallisen etäisyyden lisäksi, jolloin jotkut kohtaukset synnyttävät jopa sympaattisia tai huvittuneita reaktioita. Esimerkiksi haastateltujen ysärisilmälasit tuntuvat hupaisilta.

Murha herättää ristiriitaisiakin tunteita, eikä siten ole mitenkään ihmeellistä, jos rikostarinoita kuunnellessaan joskus huomaa nauravansa. Miten vaikkapa Happosen tapauksen yhteydessä tuomitut miehet eivät voineet maksaa korvauksia omaisille vähävaraisiksi todettuina, jos he kuitenkin tekivät mittavia maakauppoja? Kyseinen tapaus esitetään niin letkeästi itäsuomalaisittain murteella, että hetkeksi korvausten merkitys omaisille unohtuu täysin.

Kauhistuttavaa vai viihdyttävää? Varmaa on, että tunnekenttä aktivoituu monella tavalla Ei vanhene koskaan -sarjan parissa. Se on ehdottomasti ansainnut paikkansa suomalaisten rikosdokumenttien joukossa myös tulevaisuudessa.

Ei vanhene koskaan (1997)
27-49 min/ jakso, 9 jaksoa
Ohjaus: Ari Meriläinen
Käsikirjoitus: Esa Silander

Kuvat: 1, 2: Kuvankaappaus sarjan 1. jaksosta; 3: Kuvankaappaus sarjan 9. jaksosta.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s