Viimeinen vakavasti otettava suomirockin kriitikko?

Pidän sukeltamisesta muiden kirjahyllyihin, etenkin kokoelman haalineen suositusten kautta. Illanvietossa suomirockia melko vieraaksi substanssiksi luonnehdittuani käteeni työnnettiin Nalle Östermanin teos Härmägeddön – Vuoteni suomirockissa.

Vetovoiman laki tai ehkä kostotoimenpide. Arvostin jotain Talking Headsin tai Tears for Fearsin jo unohtamaani biisiä siitä repäistyä cover-versiointia enemmän, toisin kuin illan emäntä itse.

Vaikka Österman on ansainnut musiikkitoimittajana kannuksensa niin Rumbassa, Soundissa, Rytmissä kuin itselleni näistä tutuimmassa Suosikissakin, hän oli nimenä minulle täysin vieras. Ehkä se johtuu siitä, etten ole suomalaisen rock-musiikin maailmaan syvällisesti perehtynyt tai siitä, että Östermanin kultti pyörii nykyäänkin vahvasti hänen bloginsa ympärillä.

Tai siitä, että Nalle Ö. on suomirockin hylkiö, viimeinen vakavasti otettava kriitikko, joka ei syleile isoja mediataloja vaan peräänkuuluttaa jatkuvasti vaikeiden kysymysten kysymistä artisteilta soveliaan hymistelyn sijasta?

Ainakin sellaisen kuvan hän pyrkii kirjaansa valituissa blogiteksteissä esittämään.

Totean, että tietyillä artisteilla on hyväksytty leima Suomessa, toisilla ei. Vähän kuten toimittajillakin.

s. 31

Härmägeddön ei olekaan hymistelyn mekka, vaan ensivaikutelma on keski-ikäisen alkoholin suurkuluttajan tajunnanvirtamainen keikkapäiväkirja, jossa keskiössä eivät tunnu olevan esitykset vaan tissit, keskiolut ja anekdootit eri bändien känni-, seksi- ja musiikkihölmöilyistä. Ja toki anekdootit Östermanin omista kännihölmöilyistä.

Tajunnanvirta ei ole toistaiseksi koskaan toiminut minulle lukijana. Sen takia ovat jääneet kesken monet teokset, oli kirjoittajana James Joyce tai Virginia Woolf. Ne, jotka olen saanut irvisteltyä läpi, eivät ole nousseet suosikkeihin, vaikka konsepti tai aihe tai muu elementti olisi kutkutellut kuinka. Taas kerran nousee mieleen Vilja-Tuulia Huotarisen Valoa valoa valoa.

Sen takia Östermanin beat-tyyppiset trippikuvailut tai ajasta toiseen loikkiva kerroksellisuus eivät saa minua haukkomaan hämmästyksestä vaan katse alkaa harhailla muissa yöpöydälläni lukemistaan odottavissa kirjoissa.

Siinä missä vieraksun kaljan voimin luotuja anekdootteja ja teksteistä huokuvaa kerralla valmiiksi kirjoittamisen tunnetta, alan kuitenkin myös tuntea jonkinlaista sympatiaa. Ehkä kirja onkin kuvaus nimenomaan rock-kulttuurista eikä keikoista. Keikka-arvostelujahan Österman on kirjoittanut palkkiomallin mukaisesti ja työsuhdemielessäkin alan lehtiin. Miksi tehdäkään samalla näkökulmalla vielä uutta blogia tai kirjaa?

Etenkin, kun alan hampaattomuus vaivaa Östermania luvusta toiseen. Blogissa saa pistää merkkirajoituksista ja toimituksellisesta linjoista riippumattomasti kaiken pöytään. Vapaa kirjoittaja saa vapaasti kritisoida Ylen palkkiojärjestelmää tai haukkua minkä tahansa esityksen maan rakoon. Sanan säilä iskee ainakin Leningrad Cowboysiin vuonna 2010 kiinnitettyyn solistiin, joka pahoinpitelee Östermanin kiivastuttuaan omaa suoritustaan arvostelevasta tekstistä. Jälleen uusi anekdootti kerrottavaksi, mutta lainvoimainen.

Oli teksti kuinka vilpitöntä tahansa, sitä piinaa kuitenkin rock-musiikkiin liitetyn rappioromantiikan tunkkainen lemu. Keskiössä tosiaan ovat tissit, kaljat ja kuolleet muusikot. Siinäkö rock-musiikin sielu on? Huumeita, seksiä ja rock n’ rollia? Jatketaan, kunnes joku ei enää aamulla herää. Muut toki jatkavat hyvän olotilan tavoittelua. Tai perustavat perheen. Joskus molempia.

Hedonistinen ote muistuttaa Nick Caven Bunny Munron kuoleman nimihenkilöä. Tuonkaan teoksen rappioromantiikka ei iskenyt itseeni.

Kirjaa lukiessa olo kasvavasta sympatiasta huolimatta tuntuu usein hieman syylliseltä. Kuin sattuisi osumaan kanavasurffailun lomassa Temptation Islandin bileiltaan tai Hengenvaarallisesti lihavaan – kanavaa ei haluaisi vaihtaa, vaikka vähän alkaa hävettää. Sosiaalipornoa. Miksi kukaan haluaisi lukea kenenkään Ruotsin matkan humalaisista ryhmärunkkauskokemuksista? Miksen minä vaihda kanavaa – tai kirjaa?

Huomaan odottavani toisenlaista loppua.

Ja ehkä siksi tunnen helpotusta, kun luen Östermanin uusimpia blogikirjoituksia. Yli neljäkymppisenä hän on ollut yhdeksän kuukautta ilman alkoholia. Rock-musiikki jatkaa soimistaan, vaikka yhä harvempi suomalaismuusikko kiskoo pullon viinaa ennen keikkaa tai sen aikana.

Valinta puhuttelee, koska olen ensimmäistä kertaa tipattomalla aikuisiälläni.

Ehkä en opi arvostamaan rock-kulttuurin kaikkia syvänteitä Härmägeddönia lukiessani, mutta kuten musiikkia ruotivien teosten kanssa usein käy, huomaan kuitenkin etsiväni kuunteluun levyn tai pari.

Österman ei paranna ihastustani Zen Cafén tai Ultra Bran musiikkiin eikä käännytä minua kuuntelemaan Yötä, mutta annan mahdollisuuden Kakka-hätä 77:lle. Ja kuuntelen ensimmäistä kertaa tarkoituksellisesti jotain muutakin Dingolta kuin paria kulutetuinta listahittiä. Siinä Österman on aivan oikeassa, että Valkoiset tiikerit on helvetin tiukka biisi.

Nalle Österman: Härmägeddon – Vuoteni suomirockissa
304 s., pehmeäkantinen
Like Kustannus Oy, 2011

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s