Mary Shelley – Frankenstein

”Miten paljon sinä vihaatkaan minua joka olen kurjin kaikista elävistä! Vaikka olet luojani, sinä halveksit minua.”

s. 138

En oikeastaan ollut kovinkaan suuresti kiinnostunut Mary Shelleyn klassikkoromaanista Frankenstein ennen kuin näin 2017 ilmestyneen nimielokuvan. Elokuva kuvaa Shelleyn henkilöhistoriaa aina lapsuudesta hänen avioliittoonsa ja kirjailijauransa alkuvuosiin.

Englannissa oleskelun alettua tuntua kohtuuttomalta muistukselta aiemmista henkilökohtaisen elämän vaikeuksista, Shelley vietti aikaa Genevessä osana lordi Byronin seuruetta. Paikallaolijat löivät vetoa kuka heistä osaisi kirjoittaa kauhistuttavimman romaanin. Jo oman aikansa menestyksen perusteella nuori Mary Shelley oli ilmiselvä voittaja ja sai aikaan yhden nykykirjallisuuden klassikkokirjojen kaanoniin toistuvasti luettavista teoksista.

Myrskyisät perhetapahtumat ja henkilökohtaiset menetykset oli kuvattu Frankensteinin innoittajina ja Frankensteinin hirviö eräänlaisena Mary Shellyn omakuvana. Tarkemmin tuon tulkinnan oikeellisuutta tuntematta taustatarina teki kuitenkin vaikutuksen (ja myös Elle Fanningin oivallinen roolitus nuorena Marynä).

Frankenstein kertoo nuoresta geneveläisestä Frankensteinista ja kammottavasta olennosta, jonka hän luo ullakkohuoneessaan. Päähenkilö on päässyt opiskelemaan luonnontieteitä ulkomaiseen yliopistoon ja nuoruudessa herännyt rakkaus menneisiin alkemian ja okkultin mestareihin on saanut hänet keskittämään tarmonsa siihen, mihin modernimpi tiede ei hänestä edes yritä löytää vastauksia. Miten luoda elämää ja miksi olennot kuolevat.

Nämä pyrkimykset kuitenkin myös tuhoavat hänet.

Teos alkaa englantilaisen Robert Waltonin kirjeistä hänen etsiessään pohjoista laivareittiä Arkangelista Atlantikselle. Walton löytää Frankensteinin pahoin kylmettyneenä ja sairaalloisena jäiseltä mereltä ja kirjaa tämän hiljalleen yhä kauheammaksi käyvän elämäntarinan ylös aina heidän kohtaamiseensa asti.

Frankenstein on pyrkinyt luomaan elävän olennon ullakkohuoneessaan, mutta kauhistuksekseen hän huomaa luomansa ihmisen olevan tuskin ihminen. Olento on ulkoasultaan niin kammottava, että nuori tiedemies pakenee paikalta jättäen hirviönsä yksin. Vältellessään palaamista hän tapaa lapsuudenystävänsä, jonka hänen perheensä on lähettänyt huolestuneena vähentyneistä yhteydenotoista. Helpotuksekseen hän huomaa palatessaan ystävänsä kanssa asuntoon, että hirviö on poissa.

Tarinassa on kaksi keskeistä narratiivia. On Frankenstein ja hänen kokemansa tuska, kun hirviö kostaa olemassaoloaan ja ihmisten hyljeksintää hänen läheisilleen. Frankensteinin tarina alkaa kiinnostuksesta elämän mysteereihin, mutta elämänsä päätepuolella hän on vakaasti sitä mieltä, ettei kenenkään pidä koetella niitä alueita, jotka eivät ihmisille kuulu. Romaanin alkuperäinen englanninkielinen nimi, Frankenstein, or The Modern Prometheus, valaisee asiaa: Shelley peilaa tiedemiehensä tarinaa mytologian Prometheukseen. Jollei myytti ole tuttu, siinä Prometheus tekee itselleen keinotekoiset siivet päästäkseen koskettamaan aurinkoa, mutta kun ne ovat vahasta ne sulavat ja hän putoaa kuolemaansa.

Prometheus-myytin tavoin Frankenstein uskoo ylpeydessään, että juuri hän voi löytää avaimet asioihin, joita ihmiskunta on miettinyt tarinoissaan tuhansia ja taas tuhansia vuosia. Ylpeys käy lankeemuksen tiellä sopii opetuksena myös kirjailijan oman ajan kristilliseen arkiajatteluun eikä varmasti ole ollut lukijoille vieras teema tarttua.

Toinen kertomus on hirviön itsensä. Hänet luodaan maailmaan, jossa kukaan ei voi sietää hänen kammottavaa ulkonäköään. Kun kaikki on uutta, hirviö luo kuuntelemalla salaa maalaisperheen elämää itselleen moraalisen kompassin, joka varmasti muistuttaa Frankensteinin omaa. Hän kiintyy perheeseen ja saa pettyä pahasti, kun nämä ajavat hänet kauhuissaan pois. Syvällä itsesyytöksissään hän lähtee seudulta kohti luojansa synnyinseutua.

Vaikka hirviö valitsee pelastaa ahdingossa olevan maalaistytön, tämän perheenjäsen ei osoita kiitollisuutta vaan tulkitsee hirviön syylliseksi. Entisestään ahdistuneena hän näkee pienen pojan metsäretkellä harhautuneena valvojistaan ja päättää kaapata tämän uskoen, että lapsilla ei voi olla vielä rakentuneena samanlaista inhoa toisten ulkonäköön perustuen. Oletus on väärä ja vimmoissaan hän surmaa lapsen.

Pahaksi onneksi kyseessä on Frankensteinin nuori veli. Hirviö vaipuu kostonhimossaan lavastamaan rikoksesta Frankensteinin perheen lähes omanaan kasvattaman tytön ja pakenee jälleen. Rikokset johtavat yhä uusiin ja molempien päähenkilöiden tuska kasvaa jokaisen myötä.

Hirviö pakottaa lopulta peräänsä lähteneen Frankensteinin rakentamaan itselleen kaltaisen. Jonkun, joka ei hyljeksyisi häntä vaan jonka kanssa hän voisi tuntea onnen ja välittämisen tunteita. Hän ei saa Frankensteinin myötätuntoa, mutta lupauksen kumppanista. Suunnitelmassa on kuitenkin mutkia: Frankenstein on pakotettu miettimään, onko hänellä valta luoda jälleen uusi olento ja onko kuinka todennäköistä, että tämä voisi rakastaa hirviötä. Ehkä olennot loisivat yhdessä vain uutta tuhoa?

Tarinan loppu oli jokseenkin erilainen kuin olin kuvitellut, mutta täytyy myöntää, etteivät tietoni romaanista olleet ehkä kovin kummoiset. Kauhistuttavinta eivät ole rikokset itsessään vaan hirviön hyväksymisen kaipuu. Hän tekee itse valintansa tehdäkö asioita, joita häneltä ulkomuotonsa takia odotetaan vai ei, eikä hän tekojensakaan mittareilla ole kovin rakastettava. On kuitenkin erikoista lukea henkilöhahmosta, joka on niin äärimmäisen hyljeksitty ettei hän saa teoksessa tuskin yhtään myötätuntoista sanaa osakseen.

Myös Frankensteinin inho oli erikoista: se perustui alussa aivan pinnalliseen reaktioon. Havaintoon, että hänen luomuksensa onkin irvokas. Hän ei anna hirviölle mahdollisuutta puhua, häntä ei kiinnosta, miten hirviö pärjää, onko tämä tuskissaan. Jopa luonnontieteellinen kiinnostus lakkaa, kun hän ymmärtää, että olento onkin hänestä äärimmäisen ruma. Pelkän luomisen lisäksi Frankenstein on syypää myös olentonsa osattomuuteen. Millainen vanhempi juoksee syntymän jälkeen ulos ja kohdentaa luomaansa pelkkää vihaa? Reaktio on outo, onhan hän itse puuhaillut olennon henkiin herättämisen parissa kuukausitolkulla, nähnyt millaiseksi tätä on luomassa – ainakin ulkoisesti.

Ehkä kyse onkin vertauskuvasta? Joskus oman työn jäljet näyttävät kauhistuttavuutensa, merkityksettömyytensä tai tärkeytensä vasta, kun ottaa askeleen taaksepäin ja katsoo suurempaa kuvaa. Ajatteliko Shelley ehkä näin omasta elämästään?

Joka tapauksessa, teos antoi kyllä paljon ajattelemisen aihetta ja on selkeästi ansainnut paikkansa tunnistettuna kauhuklassikkona.

Mary Shelley: Frankenstein
332 s., kovakantinen
Otava, 2008 (ensimmäisen kerran suomeksi Gummerus, 1973)
suomentanut: Paavo Lehtonen
englanninkielinen alkuteos: Frankenstein, or The Modern Prometheus (1818)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s