Tiina Raevaara – Laukaisu

Naistenviikkohaasteen (18.-24.7.2020) nimissä luettu teos. Valitsin haasteeseen vailla ennakkotietoja kirjaston hyllystä lyhyitä, suomalaisten naiskirjailijoiden kirjoittamia proosateoksia.

Mätäneminen oli tullut taloon heidän mukanaan.

s. 21

Pauliina lukee salaa vanhaa pääsykoekirjaa, Hiiriä ja ihmisiä, on kurja syksy ja kukaan ei ole hoitanut omakotitalon pihapiiriä vuosiin. Kerkko on pitkäaikaissairas, tulevaisuuttaa määrittää vain se, milloin sairasloma pitää uusia.

Tiina Raevaaran yhdenpäivänromaani Laukaisu kertoo äärimmäisistä teoista. Tarina alkaa, kun Pauliina havahtuu vuoteessaan kovaan ääneen. Kerkko on poistunut poikkeuksellisesti makuuhuoneesta, joka on jo pitkään ollut vain hänen ja hänen masennuksensa valtakuntaa, yrittääkseen tappaa itsensä. Tieto itsetuhoisuudesta on Pauliinalle liikaa, vaikka koko kotia on vaivannut pitkään laiminlyönti ja kaikki ne merkit.

Ensimmäisen persoonan kertojaa kaikki ne merkit kiinnostavat. Kaikki mitä tapahtuu ennen kuin parisuhteesta tulee helvetti. Se, mikä on perhesurman anatomia. Tämä viitekehys roikkuu synkkänä Pauliinan tarinan ympärillä, kun hän lähtee viemään lapsia esikouluun ja päättää lopulta, että hänen on syytä erota Kerkosta.

Muistatteko Anneli Auerin, jonka sanottiin tappaneen miehensä? Heidänkin kotoaan löydettiin tavarakasoja […]

s.17

Vaikka väkivallan uhka häälyy tarinan yllä koko sen keston ajan, tunnelataus katkeilee välillä ulkopuolisen kertojan kiinnostusta havainnollistaviin tekstiryöppyihin, joissa hän luettelee tapahtuneita perhesurmia romaanin julkaisemista edeltäneiltä vuosilta.

Kertoja tuntee Pauliinan ajatuksetkin ja kaiken sen, mihin kertoja itse ei ole oikeastaan osallinen. Kuten hän antaa ymmärtää, kyse on kauhisteluun vaadittavasta draaman rakentamisesta. Kertoja on epäluotettava ja näyttää käsittävän sen itsekin. Toisaalta kertojan rooli ei tunnu antavan tarinalle mitään lisää. Ajatukset voisivat yhtä hyvin olla Pauliinan, mutta tietysti silloin niihin ei voisi palata realismin puitteissa auringon laskeuduttua romaanin ylle.

Loppupuolella oleva eräs juonellinen ratkaisu on mielestäni (kertojan sanoista riippumatta) lähinnä kummallinen ja turhalta tuntuva. Mieleen tuli lähinnä, kanavoiko nimenomaan kertoja jotain omia tunne-elämän kiemuroitaan kohtaukseen, mutta romaanin uhan tunteen tilanne katkaisi kyllä täysin.

Tiina Raevaara: Laukaisu
120 s., kovakantinen
Paasilinna, 2014

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s