Donna Tartt – Jumalat juhlivat öisin

”Nämä ovat väkeviä mysteerejä. Härkien mylvintä. Maasta puhkeavat hunajalähteet. Jos olemme tarpeeksi voimakkaita sielussamme, voimme repäistä hunnun pois ja katsoa alastonta, hirvittävää kauneutta suoraan silmiin; hävittäköön jumala meidät, ahmaiskoon ja hajoittakoon luumme. Ja sylkäisköön sitten maailmaan uudelleen syntyneinä.”

s. 51

Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin -romaani on kulttimaineensa ansainnut. Teoksesta on varmasti sanottu kaikki sanottavissa oleva, mutta se todella on oman kirjoituksensa tässäkin blogissa ansainnut.

Jos Jumalat juhlivat öisin -teosta pitäisi kuvata mahdollisimman lyhyesti, voisi sanoa sen olevan oivallinen noin 1980-luvun puoliväliin sijoittuvaksi salapoliisiromaanin ja murhamysteerin risteytys. Se on kuitenkin myös paljon muuta.

Tarinasta

Kaksikymmenvuotias kertoja Richard Papen on saanut kuin ihmeen kaupalla opiskelupaikan elististisestä Hampden-collegesta. Suurin osa teoksen tapahtumista sijoittuu Richardin ensimmäiseen opintovuoteen uudessa koulussa. Vaikka kerronnasta ilmenee varsin pian, että muistelmien tavoin tapahtumia tarkastellaan takautuvasti jo niiden tapahduttua, teos muistuttaa paljon myös tyypillistä kasvuromaania. Päähenkilö tuntuu tarinan edetessä rakentavan itselleen pysyvämmän aikuisen persoonan ja löytävän hyvinkin nopeasti uudelleen itsensä, vaikkei teoksen keskeisin kuvattu ajanjakso olekaan pitkä.

Teos alkaa räväkästi: hyvin alkumetreillä yksi Hampdenin opiskelijoista menehtyy. Kertoja kuitenkin toteaa menneensä asioiden edelle ja haluavansa kertoa aivan koko jutun. Pyrkimyksenä on kenties herättää epäilys, onko kyseessä lukijalta synninpäästön hakeminen vai tunnustus. Jollei kyse ole sitten aivan jostain muusta.

Tarina nappaa lukijasta jo alkuunsa siis varsin kutkuttavalla koukulla. Seuraavien satojen sivujen aikana lukija saa johdatuksen siihen, miten hyvin keskiluokkaisessa työläisperheessä kasvanut Richard päätyy Hampdeniin ja onnistuu vaihtamaan pääaineekseen klassiset kielet. Kumpikaan ei ole aivan yksinkertainen temppu, mutta ne ovat olennaisia osia kertomusta luodessaan luonnetta sekä Richardin suhteelle taustaansa että kreikan kielen opintoihinsa.

Kreikkaa opettaa Hampdenissa Julian Morrow, eksentrinen hahmo, jota hänen opiskelijoidensa on vaikea olla jumaloimatta. Hänellä on vapaus valita vain haluamansa opiskelijat kursseilleen ja pakottaa nämä luopumaan merkittävästä osasta muita opintojaan. Tämä luo raamit pienelle muusta Hampdenista jopa koomisen eristäytyneelle opiskelijaeliitille, jonka tasa-arvoiseksi jäseneksi Richard huomaa suorastaan pakkomielteisesti haluavansa.

Kirjan ensimmäinen puolisko on sävyltään paljon loppua huolettomampi. Se sijoittuu aikaan ennen Richardin opiskelijatoverin kuolemaa. Tutustuessaan klassisten kielten muihin opiskelijoihin hän välillä saa epäilyksiä siitä, ettei kaikki ole ihan kohdallaan, mutta ei kiinnitä kummallisuuksiin sen suurempaa huomiota. Vasta, kun hänelle selviää, millaiseen rikokseen hänen opiskelijatoverinsa ovat sotkeutuneet, Richardkin ymmärtää joutuneensa sotkuun, josta voi selvitä vain uudella, vielä kammottavammalla rikoksella.

Teoksesta

Donna Tarttin teksti on huikentelevaista, hienostunutta ja pikkutarkkaa. Jokainen lause tuntuu erikseen punnitulta ja harkitulta. Stephen King ei luultavasti hyväksyisi Tarttin anteliasta adjektiivien viljelyä, mutta teokseen ne tuovat aromikasta raskautta kuin hyvään viiniin. Kuvailu vaikuttaa sellaiselta kuin Richard Papenilta, klassisten kielten, ranskan ja myöhemmin englanninkielisen kirjallisuuden opiskelijalta, voi vain odottaakin.

Suomennoksessa on nykylukijan näkökulmasta joitain pieniä puutteita, mutta ne ovat melko ymmärrettäviä. Esimerkiksi Happy Meal on suomennettu ”Onnelliseksi ateriaksi” (s. 390), luultavasti McDonalds-ruokaketjun ollessa käännöstyön aikaan vielä suurimmalle osalle suomalaisista liian vieras.

Tarttin teos rakentuu selvästikin laajalle kirjallisuuden ja kulttuurihistorian tuntemukselle. Vermontissa sijaitseva Hampden-collegekin perustuu oikeaan vermontlaiseen elistiseen Benningtonin collegeen, jossa Tartt itse opiskeli -80-luvulla. Paikat ja hahmot tuntuvat ehkä siksikin aidoilta ja käsinkosketeltavilta.

Mikä on kenties kutkuttavinta, romaani on täynnä viittauksia ja sitatointeja laajaan klassikkokirjallisuuden kaanoniin, aina Homeroksesta Dostojevskiin. Tältä pohjalta teosta voi hyvin suositella sellaisellekin lukijalle, jota murhamysteerit tai anglosaksisen maailman yliopistoikäisten nuorten kasvuromaanit eivät ehkä yleensä kovin kiinnostaisikaan.

Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin
552 s., kovakantinen
WSOY, 1993
Suomentanut: Eva Siikarla
Alkuteos: The Secret History (1992)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s