Svetlana Aleksijevitš – Sodalla ei ole naisen kasvoja

Vuoden 2015 kirjallisuuden Nobel-palkinnon voittaja Svetlana Aleksijevitš on parhaiten tunnettu romaanistaan Tšernobylistä nousee rukous. Hänen ensimmäinen romaaninsa Sodalla ei ole naisen kasvoja on luultavasti vähemmän tuttu suurelle yleisölle. Tšernobylistä nousee rukous on luettavissa ydinvoimavastaisena manifestina, joten sen aihepiiri kiinnostanee suomalaisia enemmän.

Toisin kuin aiemmat kirjallisuuden Nobel-palkinnon saaneet, Aleksijevitšin teokset kulkevat proosan ja tietokirjallisuuden rajalla. Voidaan jopa sanoa, että vuoden 2015 kirjallisuuden Nobel-palkinto myönnettiin ensimmäistä kertaa tietokirjailijalle Aleksijevitšin saaman tunnistuksen myötä.

Tšernobylistä nousee rukous ja Sodalla ei ole naisen kasvoja -teokset ovat molemmat niin sanottuja reportaasikirjoja, joiden kerronnasta merkittävä osa perustuu todellisten haastateltujen aikalaisten muistelmiin. Reportaasikirja tuntuu genrenä jokseenkin huonosti osuvalta, sillä teosten kerronnasta suurin osa on sitaatteja eikä selkeästi toimitettua, omin sanoin esitettyä tekstiä, joka on journalistiikalle ominaisempaa. Yhteisöromaani on terminä siinä mielessä osuva, että se esittää myös haastatellut osallisiksi teoksen luomiseen. Toisaalta tässä määritelmässä sana romaani on ohiampuva: kysehän on todellisista muistoista ja tapahtumista.

Sodan muistelu on sallittu vain miehille

Miehen ääni on kertonut meille kaiken, mitä tiedämme sodasta. Me kaikki olemme miehisten käsitysten ja miehisten tunteiden vankeja. Miesten sanojen. Naiset ovat aina vaienneet. […] Naisten kertomukset ovat toisenlaisia, niiden aihe on toinen. Naisten sodalla on omat värinsä, omat tuoksunsa, oma valonsa ja omat tunteensa. Omat sanansa. Siinä ei ole sankareita tai uskomattomia urotekoja.

s. 10

Sodalla ei ole naisen kasvoja rakentuu yli 800 toiseen maailmansotaan osallistuneen naisveteraanin todellisten muistelmien varaan. Aleksijevitš avaa teoksessa myös kirjoittamismetodejaan. Haastattelut on pääasiassa nauhoitettu 1970-luvun lopulla ja 1980-alkupuoliskolla. Osa katkelmista rakentuu myös Aleksijevitšille lähetettyjen kirjeiden varaan sekä hänen muistiinpanoihinsa yksittäisistä keskusteluista.

Historiasta kiinnostuneena ja sitä jonkin verran myös opiskelleenakin oletin ennen teoksen lukemista, että naisten rooli modernissa sodankäynnissä on hyvin kapea. Uusimman Tuntematon sotilas -elokuvan (2017) ilmestymisen aikaan muistan käydyn keskustelua siitä, että elokuvaan oli yritetty lisätä naisten roolien merkityksellisyyttä rintamalla todellisen historian vastaisesti. En ole perehtynyt Suomen sotien historiaan niin syvällisesti, että osaisin kommentoida väitettä, mutta oma oletukseni oli samansuuntainen. Sodalla ei ole naisen kasvoja kuitenkin muistuttaa, että toisen maailmansodan aikaan noin miljoona neuvostonaista osallistui sotatoimiin joko rintamalla, taustajoukoissa tai partisaaneina.

Näiden lähes miljoonan naisen työtehtävät käsittävät niin lentäjien, pyykkärien, maanalaisen vastarintaliikkeen partisanien kuin veturinkuljettajienkin tehtäviä. Suurin osa näistä naisista osallistui sotatoimiin puna-armeijan leivissä. Puna-armeijan riveissä naisia olikin noin 800 000 toisen maailmansodan aikana. Teoksessa on pyritty kuvaamaan monipuolisesti erilaisiin rooleihin sodassa osallistuneiden veteraanien muistelmia tehtävistään ja yleisesti sodasta ja sen vaikutuksesta heidän myöhempään elämäänsä.

Sodalla ei ole naisen kasvoja -romaanin pääteesi on teoksen nimen mukainen. Monen naisen muistelmissa nousee esille, kuinka naisen kokemuksille sodassa tai sen jälkeen ei ollut samanlaista tilaa kuin stereotypisille miehisille kokemuksille. Yleinen esimerkki on, kuinka miessotilaat olivat jopa oman henkensä uhalla valmiita suojelemaan ja auttamaan naisia rintamatehtävissään esimerkiksi näiden noutaessa haavoittuneita etulinjasta. Kuitenkin yhteishenki katoaa sodan päätyttyä ja rintamanaiseksi tunnistautuneita ei pidetty yleisesti enää avioliittokelpoisina. Kuin heidän naiseutensa olisi jäänyt sotaan.

Useimmat haastatteluista on tehty yli 40 vuotta sodan päättymisen jälkeen. Useissa katkelmissa tulee ilmi, kuinka veteraanit ovat kokeneet, ettei tuona aikana sodan jälkeen naisten rintamakokemuksia ole joko kuvattu ollenkaan tai muu yhteiskunta on pitänyt heitä kyvyttöminä integroitumaan takaisin rauhanomaiseen yhteiskuntaan. Voitonpäivää juhlitaan edelleen, mutta Neuvostoliiton voitto toisessa maailmansodassa fasistista Saksaa vastaan tunnustetaan yleisesti yhteiskunnassa kuitenkin rintamalla sotineiden miesten voitoksi.

Eräässä katkelmassa käykin ilmi, miten rintamalla syntynyt rakkaus ja siitä syntynyt avioliitto eivät tule hyväksytyksi miehen perheen toimesta. Miehen äiti syyttää poikaansa tämän nuorempien sisarten tulevaisuuden tuhoamisesta väittäen, ettei rintamatytön kanssa avioituneen miehen sisaruksilla ole mahdollisuutta löytää omaa aviopuolisoa. Vastaavanlaisia asenteita esitetään monissa katkelmissa muisteltaessa elämää sodan jälkeen. Kuitenkin useimmiten entiset naissotilaat mainitsevat halunneensa pysyä vaiti kokemuksistaan ja haluavansa yhtyä yleiseen narratiiviin miesten voitosta rintamalla välttääkseen mahdollisia ennakkoluuloja ja helpottaakseen sopeutumistaan rauhanomaiseen yhteiskuntaan.

Millainen on neuvostoihminen?

”Viimeisessä kuulustelussa, jonka jälkeen minut kolmannen kerran määrättiin teloitettavaksi, oli uusi kuulustelija, järjestyksessä kolmas, joka sanoi olevansa historioitsija. […] Hän, se fasisti, halusi ymmärtää, miksi me olimme sellaisia kuin olimme, miksi aatteemme oli meille niin tärkeä. ’Kyllähän elämä on aatetta tärkeämpi’, hän sanoi. Minä en tietenkään ollut samaa mieltä, ja hän huusi ja löi minua.”

s. 352

Teoksen kuva neuvostoihmisestä on häkellyttävä. Pelot isänmaan pettämisestä ja siitä, ettei ihminen tee parastaan suojellakseen Neuvostoliittoa kansoineen sodassa fasismia vastaan, tulevat esiin monessa kertomuksessa.

Eräässä kappaleessa muistelija tunnustaa, että teatterin aitiossa esitystä seuranneelle Stalinille annettiin aplodit seisten kaikkien teatterissa olleiden toimesta. Hänen sukulaisistaan yksi oli pidätetty ja yksi vankileireillä, mutta hän yhtyi silti suosionosoituksiin vilpittömästi ja suorastaan ylistäen. Viha Stalinia ja Neuvostoliiton muita merkkihenkilöitä kohtaan näiden rikoksien takia syntyi vasta sodan jälkeen, vaikka kahdenkeskisiä keskusteluja rintamalla käytiinkin.

Halu jatkaa taistelua vielä haavoituttuaankin tai jouduttuaan siirretyksi pois rintamalta on myös lähes kaikkia kertojia yhdistävä tekijä. Monet kuvaavat, kuinka siviilit antavat vähästäänkin, jos sotilailla on puute. Harvan kertomuksessa esiintyy yksilöiden ahneutta tai petturuutta näiden esimerkiksi varmistaakseen oman leivänsaantinsa. Jos tällainen altruistinen ja edistysuskoinen neuvostoihminen onkin kadonnut historian havinaan, samankaltaista uhrautuvuutta ja yhteisen hyvän edistämiseksi työskentelyn halua löytyy Tšernobylistä nousee rukous -teoksen muistelijoiden kuvauksista aikalaisistaan.

Voidaankin ajatella, että Sodalla ei ole naisen kasvoja kuvaa aikaa, jolloin neuvostoihmisen aatteet, isänmaallisuus ja usko neuvostoyhteisöön oli suurimmillaan. Tšernobylistä nousee rukous puolestaan kuvaa tapahtumaa, joka edesauttaa neuvostoihmisten katoamista nykyisyydestä menneisyyteen.

Mikä on yhteisöromaanien merkitys käsityksellemme historiasta?

Hiljattain valmistunut HBO:n Chernobyl-tv-sarja (2019) on herättänyt laajaa kiinnostusta ja keskustelua. Sarja pyrkii esittämään Tsernobylin ydinvoimalaonnettomuuden ja tapahtuman seurausten merkityksen dokumentaarisen draaman keinoin. Kuitenkin Chernobyl-sarjan puutteista ja suoranaisista virheistä on julkaistu monta seikkaperäistä kommentaaria, joista mainittakoon Fissioreaktori-blogin teksti kirjoittajiensa ydinenergia-alan asiantuntemuksensa takia.

Jos ymmärrystään Tsernobylin ydinvoimalaonnettomuudesta ja sen myöhemmästä merkityksestä kulttuurisiin asenteisiimme ja käsityksiimme ydinvoimasta haluaa syventää, Tšernobylistä nousee rukous -teosta voi hyvin suositella oheislukemiseksi sarjan lisäksi. Myös kuva toisen maailmansodan tapahtumista ja niiden merkittävyydestä on usein esitetty nimenomaan länsimaisen englanninkielisen (ja Suomessa suomenkielisen) fiktion kautta. Sodalla ei ole naisen kasvoja antaa aiheeseen ehkä vähemmän perehtyneelle lukijalle uutta, laajempaa perspektiiviä myös sodan merkityksestä Neuvostoliitolle ja sen kansalaisille. Nimenomaan aikalaisten omien muistojen kautta eikä ulkoa saneltuna narratiivina.

Molemmat romaanit ovat merkityksellisiä teoksia juurikin siksi, että ne antavat aikalaisille tilaa esittää muistonsa tapahtumista, joita usein käsitellään ensisijaisesti fiktion kautta. Jos kuvaukset tapahtumista ovat tuttuja vain proosan ja elokuvien (tai tv-sarjojen) kautta, on helppo vähitellen unohtaa tapahtumien olleen myös totta. Jos tapahtumien todellisuus unohtuu, historian on helppo toistua.

Tyypillisesti fiktio ei myöskään kerro siitä, mikä kunakin aikana oli arkipäiväistä ja toistuvaa, koska tällainen triviaalisuus helposti koetaan epäkiinnostavana. Tällöin unohtuu jotain olennaista tapahtumien ja aikakausien luonteesta. Historiasta tulee pelkkää suurten päivämäärien muistelua ja tavallinen ihminen unohtuu.

Svetlana Aleksijevitš: Sodalla ei ole naisen kasvoja
417 s., kovakantinen
Kustannusosakeyhtiö Tammi, 2017 (uusi laajennettu suomenkielinen painos)
Suomentanut: Pauli Tapio
Alkuteos: У войны не женское лицо (1985, laajennettu painos 2013)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s