William Golding – Kärpästen herra

Ihminen on aina pohjimmiltaan paha.

Tämä on pääteesi William Goldingin Nobel-palkitussa romaanissa Kärpästen herra.

Robinson Crusoen kertomuksia lapsilleen lukenut (s. 266, loppusaate) Golding ei pitänyt teoksen ideaa jalosta villistä ja hyvästä ihmisluonnosta realistisena. Alunperin vuonna 1954 julkaistussa Kärpästen herrassa Golding esittää kuvaelman autiolle saarelle hätälaskun tehneestä koulupoikien joukosta. Nämä nuoret säädylliset englantilaiset muodostavat oman ulkoisten rajoitusten ja lakien määrättömissä olevan yhteiskuntansa – joka on alusta asti tuomittu epäonnistumaan.

Keskeisin päähenkilö on Ralph, vilkas ja jossain määrin tovereitaan vastuuntuntoisempi poika. Hän tapaa saarella ensimmäisenä Possun. Possussa yhdistyvät kaikki ominaisuudet, joita muut pojat halveksuvat. Hän on kaikkea mitä Ralph ei: huono puhuja, ylipainoinen, kömpelö ja astmainen. Vaikka Possu on harkitseva ja älykäs, hänen riippuvaisuutensa silmälaseistaan ja uimakyvyttömyytensä tekevät hänestä hupailun kohteen.

Ralph ymmärtää Possun myötävaikutuksella varsin pian, että pelastuakseen saarelta poikajoukon on ylläpidettävä merkkitulta. Possun silmälasit osoittautuvat tärkeäksi muistutukseksi vanhasta sivistyneestä ympäristöstä puistokatuineen, poliiseineen ja kouluineen: ne ovat ainoa tulensytytysväline.

Ralphin vastavoimana teoksessa on Jack Meridew. Hän on punatukkainen, kookas ja alusta lähtien paljon kiinnostuneempi metsästyksestä kuin majojen rakentamisesta ja merkkitulen savusta. Ralph saa johtajan roolin löytämänsä suuren simpukankuoren avulla, jolla pojat voi kutsua koolle puhaltamalla epäsoinnullisia matalia ääniä. Jack ei ole järjestelyyn täysin tyytyväinen, mutta haaksirikkoutuneen poikakuoron johtajana hänellä on varsin varhain omat joukkonsa komennettavanaan.

Jackin ja Ralphin yhteenotot ovat kirjan ahdistavinta sisältöä. Possua ei kunnioiteta yhtenä pojista lainkaan etenkään Jackin osalta, eikä Ralphkaan ole uutta toveriaan usein puolustamassa. Joukko jakaantuu pian pienimpiin poikiin, jotka keskittyvät leikkimään ja syömään hedelmiä, metsästävään kuoroon ja muutamiin poikiin, jotka Ralphin kanssa ylläpitävät tulta. Metsästämisen himo on vierasta ja jopa pelottavaa Ralphille ja ajaa poikajoukkoja kauemmas toisistaan. Possun ja pikkupoikien kyvyttömyys tarttua mihinkään yhteisiin töihin tekee heistä mitättömiä yhteisissä kokouksissa.

Golding ajaa pojat vastakkain toisiaan kuin se olisi väistämätöntä. Kärpästen herran maailmassa se onkin. Pojat ajautuvat yhä kauemmaksi vanhasta turvallisesta lapsuudestaan ensin luopumalla paahtavassa trooppisessa helteessä koulutakeistaan. Pian isommatkin heistä alkavat pelätä viidakkoa ja pimeyttä aivan uudella tavalla. Pienemmät pojat näkevät toistamiseen painajaisia suorastaan myyttisiä ulottuvuuksia saavasta pedosta. Kun joku heistä esittää käärmemäisen pedon voivan tulla merestä eikä Jackin lähes täysin tutkimasta viidakosta, epäilys alkaa edetä. Pimeys on hallitsematonta ja metsä vieläkin vieras ja kontrolloimaton. Pelkoa ei voi hallita kuin turvautumalla karkeatekoisiin keihäisiin ja tuleen.

Jackin ratkaisu on alkaa uhrata pedolle metsästyksen yhteydessä. Hänen metsästäjäryhmänsä siirtyy kuin varkain uudelle primitiiviselle alueelle. Aluksi kuin vitsinä he maalaavat kasvonsa, osittain tarpeesta sulautua maastoon jahdatessa villisikoja ruoaksi. Pian he muodostavat yhä tiiviimmän yhteisön, joka hämmentää ja uhkaa etenkin Ralphia ja Possua.

Vuonna 1954 maailmansotien aika oli hädin tuskin ehtinyt muuttua kylmäksi sodaksi. Toisessa maailmansodassa rintamalla olleen Goldingin esitys ihmisen sisäisestä pahuudesta on ymmärrettävissä myös sukupolvikokemukseksi. Myös romaanissa saaren ulkopuolella pauhaa sota, josta pojat eivät tiedä tuon taivaallista, vaikka yksi hävittäjälentäjä heidän saarelleen pyrkiikin pelastautumaan. Sotamiehen hengen vie kenties pudotus tai jokin muu syy, mutta poikien maailmassa pimeydessä hänen menehtynyt hahmonsa muuttuu vain pelon yhdeksi uudeksi syntysijaksi.

Kirjan mielenkiintoisin henkilöhahmo on mielestäni ehdottomasti Simon. Hän ei ole kovinkaan kookas eikä urheilullinen, muttei myöskään kuulu ikänsä puolesta pienimpiin poikiin. Toisin kuin muut kuoropojat, hän ei liity Jackin metsästäjiin. Simon vetäytyy mielellään yksin ja ahdistuu kykenemättömyydestään esittää ajatuksensa sanoin. Hänen turvasatamansa on muiden leireistä sivussa olevalla aukiolla, pensaiden ja köynnösten alla, josta häntä ei ulkopuolelta voi havaita. Simon on ainoa, joka uskaltautuu selvittämään vuorelle, mikä todellisuudessa on pelätty peto, lentäjän ruumis. Hänellä ei ole mitään menetettävää.

Kirjan hämmentävimpiin kohtauksiin kuuluu, kun Simon keskustelee harhojensa kanssa yksin. Ne manifestoivat kaiken sen pelon ja kadotetuksi tulemisen tunteen, joita muut pojat eivät osaa esittää.

Simon on ensimmäinen, joka todella ymmärtää, että heidän olonsa saarella on tuhoon tuomittu ja Golding laittaa hänet maksamaan siitä kalliin hinnan.

Ralph ymmärtää Jackin sietämättömän kulttimaisen toiminnan luonteen seuraavana: he tuhoavat toisensa, jos eivät keskity ylläpitämään tulta. Ilman merkkitulta heitä ei voi pelastaa ja he luopuvat sivistyksestään ja elämästään saaren ulkopuolella. Tämän tajuaminen maksaa myös Ralphille suunnattoman paljon, toisen saarelaisen hengen.

Jack ei voi luopua saavutetusta vallastaan, koska se osoittaisi, ettei myöskään tulen hylänneiden toiminnassa olisi mitään järkeä. Silloin peto ja luonto ja pimeys olisi voittanut uuden järjestyksen. Hän myöskin on alkanut kiintyä valtaan itsessään. Jos hän hylkäisi metsästäjäkulttinsa, heillä ei olisi voimaa edes tulen ylläpitämiseen, sillä se ei ollut tarpeeksi pitääkseen petoa poissa. Itsensä seinää vasten ajaneena Jack tekee kaikkensa tuhotakseen häiriön: Ralphin.

Golding ajaa henkilöhahmonsa kunkin aivan sietämättömään tilanteeseen, jossa kukaan ei voi olla enää toimimatta toista vastaan. Hänen julistuksensa tuntuu todelliselta. Saari tapahtumineen on kuvattu elävästi ja lukijan on helppo asettaa itsensä poikien joukkoon. Teoksessa ei myöskään esitetä ulkopuolista moraalia, jota vastaan poikien toimintaa tarkastellaan. Päähenkilöt itse luovat oman viitekehyksensä. Saaren maailma on maailma pienoiskoossa, voi uskoa Goldingin tarkoittavan. Kukin vain kuuluu tarpeeksi isoon merkkitulen tai metsästämisen kulttiin, jotta ulkopuolinen meteli, arvostelu, on siedettävissä. Ilman ryhmää on yksin. Ja ryhmä yhdessä pystyy hirviömäisiin tekoihin.

William Golding: Kärpästen herra
272 s., kovakantinen
Suuri Suomalainen Kirjakerho Oy tilannut Kustannusosakeyhtiö Otavalta, 1984
Suomentanut: Juhana Perkki
Alkuteos: Lord of the Flies (1954)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s