Satu Hassi – Mannerheim-solki ja punalippu

Muistelmateokset ovat haastava kirjallisuudenlaji sikäli, että oman elämänsä kuratointi vaatii tehokasta itsereflektiota. Satu Hassin Mannerheim-solki ja punalippu on politiikon elämänkerraksi poikkeuksellisen tuntuinen. Se kertoo tarinan hänen lapsuudestaan aina aikuisiälle, vuoteen 1985 – jolloin hän viimein irroittautui aiemmasta poliittisesta ideologiastaan ja siirtyi mukaan Vihreisiin.

Takakannen lyhyt kuvaus sanookin ytimekkäästi:

Suorasukainen kuvaus taistolaisnuoruudesta ja siitä irtautumisesta.

Mannerheim-solki ja punalippu sortuu toki ajoittain luettelomaisuuteen, mutta anekdootti anekdootilta se rakentaa kiehtovan kuvan 1950-luvulla syntyneiden nuoruudesta. Taistolaisuus tuntui luonnolliselta vastavedolta Yhdysvaltojen rajulle ulkopolitiikalle ja sodat kokeneiden ikäpolvien neuvostovastaisuudelle. Kommunistiset maat eivät ainakaan tehneet tuhoa Vietnamissa tai Chilessä, kaikki perustui toveriaatteeseen ja normaaleista työntekijöistä huolehdittiin aivan eri tavalla kuin pahoissa kapitalistissa maissa.

Nykynäkökulmasta taistolaisuuden ideat vaikuttavat absurdeilta ja stalinistisen kommunismin on ymmärretty olleen jopa tuhoisampaa monille kansanryhmille kuin fasistiset liikkeet. Hassin kokemusanalogiasta on vaikea löytää pahantahtoisia hahmoja. Taistolaiset nuoret ja radikalisoituva teiniliitto olivat ehkä kiivaita järjestöjensä kannanottojen sanamuotoja rustatessaan, mutta todellisia vahingontekoja omaisuudelle tai ihmisille ei pahemmin tapahtunut. Tämän myötä havahduin itsekin pohtimaan, kuinka todellista vastaava kuva minulla nuorena lukijana on -60-70-luvun vasemmistolaisten liikkeiden toiminnasta.

Vasemmistolaisen nuorisotoiminnan historian lisäksi teoksessa myös ajallistetaan tapahtumia viittaamalla kansainvälisestikin merkittäviin tapahtumiin. Lisäksi Tampereesta ja monesta muustakin paikkakunnasta, erityisesti Hassin suvun kotipaikasta Jämsästä, valaistaan paljon jo nyt ajan mukana kadonneitakin asioita. Kulttuurikin muuttuu vuosikymmenten parissa, vaikkei taistolaisnuoria kiinnosta ehkä niinkään The Beatles kuin uudet leninistiset painotuotteet.

Jotkut anekdooteista ovat huomattavan hauskoja. Itseäni viihdyttivät eniten kirjan loppupään tapahtumamuistelot. Vielä Hassin nuoruudessa ei ollut monia nykyään ilmiselviksi miellettäviä esineitä tai innovaatioita, joten jopa ihan arkisten puuhien kuvailu tuntuu hyvin vieraalta omaan kokemuspintaan nähden. Toisaalta myös hauska saada muistutusta, miten paljon suomalainen elämäntapa on muuttunut vain muutamissa vuosikymmenissä. -50-luvulla oltiin vielä paljon lähempänä ensimmäistäkin maailmansotaa kuin nykyään.

Aikaisempi äidinkielenopettajamme, josta olin pitänyt, vaihtui vanhempaan naiseen, jota pidimme varsinaisena kääkkänä. […] Kerran kirjoitin kieli poskessa ainetta aiheesta ”muistoesine”. Keksiä lurittelin tarinan rokokoopeilistä, jonka olin muka saanut edesmenneeltä isoäidiltä ja jota katsoessa aina muistin rakkaan vanhuksen kuoleman aiheuttaman tyhjyyden tunteen, mutta jonka kissamme Siiri oli rikkonut. Oikeastihan mummu oli elossa, rokokoopeilejä olin nähnyt vain museoissa ja Kassalassa, eivätkä vanhempani olisi ikinä ottaneet kissaa kerrostaloon. […] opettaja piti aineestani ja antoi siitä parhaan numeron, jonka siihen mennessä olin aineesta saanut, 9½. Kotona isä tokaisi: ”Satu sopisi johonkin ammattiin, jossa tarvitaan röyhkeyttä.”

s. 94

Itseironiaakaan teoksesta ei puutu vaikkei Hassi kohtele nuorta minäänsä kovinkaan väkivalloin, vaikka arvot ja aatteet ehkä ovatkin muuttuneet melkoisesti. Erimielisyyksistä riippumatta myöskään muita kirjassa olevia henkilöitä ei pahemmin mollata – olivat nämä sitten vielä elossa tai eivät. Kyse ei olekaan poliittisesta manifestista. Ylipäätään teoksesta tulee kuva kirjailijan välittömästä suhtautumisesta elämään – ja aina arjessa ei politiikkakaan ole läsnä, vaikka nuori taistolainen niin kalenterinsa kenties yrittikin täyttää.

Kirjan paras anti lienee se, että suurin osa, jotka olivat osallistuneet innolla vasemmistolaiseen nuorisotoimintaan, päätyivät myöhemmin hyvin moninaisille aloille ja asemaan yhteiskunnassa. Aivan kuten sodasta palanneetkin tai mikä tahansa myöhemmin katsoen helposti homogeeniseksi massaksi miellettävä ryhmä. Yhteistä heillä on kenties enää entinen taistolaisnuoren identiteetti.

Satu Hassi: Mannerheim-solki ja punalippu
400 s., kovakantinen
Kustannusosakeyhtiö Siltala, 2018 (1. painos)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s